Kuukauden laji

Kuva: Jani Järvi, CC-BY

Idänkirsikorento on sudenkorentolaji, joka on tullut tunnetuksi Suomessa vasta 2000-luvun alussa – ensimmäiset havainnot lajista tehtiin vuonna 2002 Porvoosta. Sittemmin idänkirsikorento on levittäytynyt jo pitkälle Satakuntaan, Kanta-Hämeeseen, Pirkanmaalle ja Etelä-Karjalaan. 

Idänkirsikorento poikkeaa useimmista muista Suomessa tavattavista sudenkorentolajeista siinä, että se talvehtii aikuisena. Muut suomalaiset sudenkorentolajit, lännenkirsikorentoa lukuun ottamatta, talvehtivat toukkana. Idänkirsikorento talvehtii varvikoissa ja muun kasvillisuuden seassa, mutta sen talvehtimiskäyttäytymistä ei tunneta tarkkaan. 

Idänkirsikorentoa näkee parhaiten suojaisten merenlahtien rantaniityillä, ruovikkorantaisissa kolkissa, sekä lammilla ja järvenlahdilla, jotka tarjoavat runsaasti kasvillisuutta. Sen lisääntyminen tapahtuu niin murtovesiallikoissa kuin makean veden alueillakin. Sen lentoaika on poikkeuksellisen pitkä: kevättalven lämpimistä päivistä lokakuuhun asti. 

Rauhoitettu idänkirsikorento kuuluu EU:n luontodirektiivin IV a -liitteen lajeihin ja sen lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Lajilla ei ole tällä hetkellä merkittäviä uhkatekijöitä, ja se näyttää yleistyvän Suomen etelärannikolla, oletettavasti ilmaston lämpenemisen myötä. Direktiivilajina idänkirsikorentoa ja sen esiintymispaikkoja selvitetään Rambollin luontoselvittäjien toimesta, jotta lajin esiintymispaikat voidaan huomioida esim. maankäytön suunnittelussa. 

Idänkirsikorento on keskikokoinen hentorakenteinen laji, jonka takaruumiin pituus on 36–39 millimetriä ja takasiiven pituus 18–22 millimetriä. Väritykseltään idänkirsikorento on ruskea ja sen taka- ja keskiruumiin selässä on metallinkiiltoisia kuvioita. Mielenkiintoinen lajiin liittyvä piirre on siipien asento levossa: kaikki neljä siipeä asettuvat lepäämään takaruumiin samalle puolelle, kun yleensä hentosudenkorentojen alalahkon edustajat pitävät siipiään levossa takaruumiin kummallakin puolella. 

Kuva: bigayon CC-BY

Selkälokki on yksi suomalaisimmista lintulajeista, sillä jopa lähes puolet selkälokin mustaselkäisestä fuscus-alaljin maailmankannasta pesii Suomessa. Selkälokki pesii Suomen lisäksi Vienanmerellä, Ruotsin itärannikolla ja Pohjois-Norjassa. Se asuttaa sekä merensaaristoa että sisämaan selkävesiä, lähes koko Suomen alueella, vaikkakin Lapissa se on harvinainen. Selkälokki on lokkilajeistamme ainoa pitkänmatkan muuttaja talvehtien keskisessä Afrikassa ja jopa Afrikan eteläkärjessä.  

1960-luvulla selkälokkien pesimäkanta arvioitiin 20 000 pariksi, mutta sittemmin se on laskenut merkittävästi. Vuonna 2013 arvioitiin selkälokin määräksi 7 300 paria, jonka johdosta se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi. 

Selkälokkien menestyminen vaihtelee alueittain, mutta tuoreet tiedot esimerkiksi Hämeen järviltä osoittavat kannan pienentyneen yli 20 prosenttia vuoden 2013 jälkeen. Pohjois-Päijänteellä kanta on myös vähentynyt, ja vuonna 2019 poikastuotto oli olematon. Sen sijaan Etelä-Päijänteellä kanta on pysynyt melko vakaana ja poikastuotto on parempi kuin itäisessä Suomessa. Merialueilla tilanne on synkkä: saaristolinnuston seurannan mukaan kanta on laskenut neljännekseen 40 vuodessa ja laskee edelleen. Itä-Suomen suurjärvillä selkälokkikantaa on seurattu 30 vuotta, ja parimäärä on alueella laskenut yli 40 prosenttia vuoden 1990 yli 800 parista vuoden 2019 alle 500 pariin. Poikastuotto on myös laskenut huomattavasti, mikä uhkaa kantaa entisestään. 

Selkälokin vähenemisen syitä on monia. Ympäristömyrkyt talvehtimisalueilla Afrikassa ja vieraspetojen saalistus Suomessa ovat heikentäneet selkälokin lisääntymismenestystä. Myös muulla ihmisen toiminnalla on osansa: munien keruu ja vaino ovat aiemmin vaikuttaneet kantaan, ja nykyäänkin selkälokit ovat uhreina muiden lokkien metsästyksessä. Vesillä liikkujien varomattomuus häiritsee pesintöjä, kun emot ajetaan pois ja munat sekä poikaset jäävät alttiiksi saalistukselle. 

Selkälokin tunnusomaisia piirteitä ovat musta selkä ja siivet, sekä laajalti mustat siivenkärjet alta. Siiven alapinta on tummempi, vaikka siiven alapeitinhöyhenet ovat valkeat. Tärkeä tuntomerkki on kirkkaankeltaiset jalat. Selkälokin siipien kärkiväli on 117–134 cm. Selkälokit ovat muita isoja lokkeja nopeampia lentäjiä ja seurailevat laivoja toivoen löytävänsä ruokaa. Ravintona selkälokit käyttävät pääosin kalaa.

Birdlife Suomi on valinnut selkälokin vuoden 2024 lintulajiksi. 

Kuva: Leena Partanen, CC-BY-SA-4.0. Kuvaa muokattu alkuperäisestä.

Saukko (Lutra lutra) on 55–90 cm pitkä näätäeläin, joka on erinomaisesti sopeutunut vesielämään. Sen ruumis on pitkänomainen ja virtaviivainen, mikä auttaa sitä uimaan tehokkaasti. Sen jalat ovat lyhyet, varpaiden välissä on räpylät, ja tummanruskea turkki on tuuhea sekä vettä hylkivä. 

Saukko liikkuu maalla kävellen ja juosten, ja vedessä se ui sulavasti, ja voi sukeltaa jopa 5 minuutiksi etsiessään ravintoa. Sen pesät sijaitsevat yleensä rantatörmien onkaloissa tai puunjuuriston muodostamissa luolissa. Saukko syö pääasiassa kalaa, mutta myös muita eläimiä, kuten sammakoita, myyriä, rapuja ja hyönteisiä. Saukon jätökset ovat mustia ja lieriömäisiä, ja ne ovat usein näkyvillä paikoilla kuten kivien päällä. Jätöksistä voi löytää esimerkiksi kalojen suomuja. Saukko on vieraslaji minkin luontainen vihollinen. 

Saukko synnyttää vuodessa yhden pesueen, tavallisesti kevään ja kesän taitteessa. Poikasia on 1–4 ja naaras hoitaa ne yksin. Poikaset oppivat uimaan noin 3 kuukauden ikäisinä, ja ne seuraavat emoaan jopa puolitoista vuotta. 

Saukon populaatio on kokenut vaihteluita viime vuosisatojen aikana. Metsästys ja saasteet ovat olleet suuria uhkia saukon kannoille, ja yli sata vuotta sitten metsästys tuhosi saukkokannan miltei kokonaan Suomesta. Laji rauhoitettiin lopullisesti vuonna 1974. Nykyään saukkoja esiintyy Suomessa harvalukuisesti ja niiden kannaksi arvioidaan tällä hetkellä noin 5 000 yksilöä. Sen kanta on kaksinkertaistunut Suomessa viime vuosikymmeninä, ja saukko on levittäytynyt takaisin alueille, josta se oli aiemmin hävinnyt. 

Saukko kuuluu EU:n luontodirektiivin IV a -liitteen lajeihin, ja sen lisääntymis- ja levähdyspaikat ovat luonnonsuojelulailla suojeltuja. Rambollin luontoasiantuntijat selvittävät saukkoa ja sen esiintymistä usein erilaisten kaava- ja hankesuunnitelmien yhteydessä, kuten esimerkiksi vuonna 2020 Oulun Näppärinkankaan asemakaavaa varten. Saukkoselvitys tehdään tyypillisesti lumijälkiseurannan avulla kevättalvella. 

Kuva: Yehor Yatsiuk

Napakettu (Vulpes lagopus) eli naali on pienin koiraeläimemme. Naali on Suomessa rauhoitettu laji ja uhanalaisin nisäkäs, jonka vuosia kestäneet suojelutoimet ovat tuottaneet positiivisia uutisia: naalien määrä on kasvussa. Onnistuneet pesinnät Suomessa, ensi kertaa sitten vuoden 1996, kertovat suojelutoimenpiteiden tehokkuudesta ja antavat toivoa lajin tulevaisuudelle alueellamme. 

Naali on koko Pohjois-Lapissa äärimmäisen uhanalainen laji, joka on luokiteltu luonnonsuojelulailla erityisesti suojeltavaksi ja lisäksi se kuuluu Euroopan unionin luontodirektiivin tiukasti suojeltujen lajien joukkoon. Suojelutoimet ovat olleet tarpeen, sillä yli sata vuotta sitten naalien määrä oli romahtanut metsästyksen seurauksena Pohjoismaissa. Suomessa naali rauhoitettiin vuonna 1940, ja ensimmäinen varmistettu pesintä sen jälkeen raportoitiin vuonna 1996. Suojelutoimien ansiosta kanta on vahvistunut, ja Norjan, Ruotsin ja Suomen alueella arvioidaan nyt elävän noin 550 aikuista yksilöä. 

Metsähallitus johtaa naalin suojelutoimia Suomessa, tarkastaen vuosittain satoja potentiaalisia pesäpaikkoja. Ruokinta-automaatit, joissa naalit voivat syödä ketuista häiriintymättä, sekä kettujahti ovat osa toimenpiteitä naalin suojelussa. Ihmisestä ja ilmaston lämpenemisestä hyötyvät ketut ja niiden levittäytyminen tunturialueille on uhka naalille, sillä isokokoisempina ne voivat syrjäyttää naalit pesäpaikoiltaan.  

Metsähallitus on tehnyt yhteistyötä WWF:n kanssa ja panostanut kansainvälisiin hankkeisiin naalin suojelun tueksi, yhtenäistäen suojelukäytäntöjä Pohjoismaissa. Suojelussa korostuu erityisesti kansainvälinen yhteistyö, sillä naalit eivät tunne valtakuntien rajoja ja näin ollen lajin säilyminen vaatii rajat ylittäviä ponnistuksia. 

Naali muistuttaa ulkoisesti harmaata kettua, mutta on pienempi. Kesäasuista naalia ei ehkä heti tunnista naaliksi, sillä lajista on yleensä totuttu näkemään kuvia talviasussa. Kesäisin naali on pääväriltään harmaa ja sen turkki on ohuempi kuin talvella. Se muuttaa turkkinsa harmaanruskeasta lumivalkoiseen vuodenajan mukaan ja se tunnistetaan suiposta kuonosta, pyöreistä korvista ja tuuheasta hännästään. Naalin talviturkki on niin tiheä ja lämmin, että se pärjää jopa -70 asteen pakkasessa. Naalit rakentavat monimutkaisia pesäverkostoja ja lisääntyvät keväisin. Kaikkiruokaisina ne saalistavat monipuolisesti, mutta niiden tärkeintä ravintoa ovat sopulit ja myyrät. 

Kuva: talvehtiva ripsisiippa Virosta. Kuvaaja: Rauno Kalda

Ripsisiippa (Myotis nattereri) on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu ja harvinainen lepakkolaji, jota esiintyy vain eteläisimmässä Suomessa. Tammikuun talvipakkasilla ripsisiippa, kuten muutkin lepakot, horrostaa: se hakeutuu syksyllä luolaan, kellariin, kaivokseen tai muuhun vastaavaan tasaisen viileänä ja kosteana pysyvään paikkaan ja lähtee sieltä liikkeelle keväällä ilmojen lämmetessä. Eteläisiin lämpötiloihin sopeutuneena lajina ripsisiipan talvehtimispaikan lämpötilan tulee pysyä noin 2,5–8 asteessa, kun taas esimerkiksi pohjoisiin oloihin sopeutunut pohjanlepakko kestää hetkittäin lämpötilan putoamista alle nollan asteen. 

Ripsisiippa on selästään ruskeanharmaa ja vatsastaan harmaanvalkea. Sillä on melko pitkät, läpikuultavat korvat ja sen kuono on usein paljas ja vaaleanpunertava. Ripsisiippa on saanut nimensä sen häntäräpylässä olevien jäykkien ja alaspäin taipuneiden ripsimäisten karvojen perusteella. Ripsisiippa nappaa saaliinsa usein karvaisen häntäräpylänsä avulla. Lajin ravintoa ovat sääsket, kärpäset, hämähäkit, vaaksaiset ja yöperhoset. Ripsisiippa suosii metsäisiä elinympäristöjä lähellä vesiä ja kosteikkoja. 

Lepakkolajeja on mahdollista erottaa toisistaan kaikuluotausäänten avulla. Ripsisiipan kaikuluotausääni on tikittävää ääntelyä, joka kuuluu kovimmillaan taajuudella 50 kHz. Ääni on epäsäännöllinen ja heikko. 

Kaikki Suomessa esiintyvät lepakkolajit ovat rauhoitettuja ja ne kuuluvat EU:n luontodirektiivin IV a -liitteeseen, eli niiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on luonnonsuojelulailla kiellettyä. Lepakoiden talvehtimispaikat kuuluvat lisääntymis- ja levähdyspaikkoihin. Ripsisiippa on luontodirektiivin lisäksi luokiteltu luonnonsuojeluasetuksessa erityisesti suojeltava lajiksi, mikä tarkoittaa sitä, että sen tärkeän esiintymispaikan hävittäminen tai heikentäminen on kielletty. 

Lepakoiden luontaisista talvehtimispaikoista tiedetään Suomessa vielä melko vähän. Luontaiset talvehtimispaikat huomioidaan esimerkiksi maankäytön suunnittelussa. Rambollin luontoasiantuntijat merkitsevät selvityksissään aina ylös lepakoiden potentiaaliset talvehtimiseen soveltuvat kohteet, jotka tarpeen vaatiessa selvitetään tarkemmin. Lepakoiden tiedetään luonnossa käyttävän talvehtimiseen luolia, kallionhalkeamia, louhikoita ja isojen puiden syviä onkaloita, sekä suuressa määrin myös ihmisen tuottamia paikkoja, kuten rakennuksia ja kellareita. Toisinaan talvehtimispaikaksi voi muodostua myös kulttuurihistoriallisesti arvokas kohde, lue lisää tästä.