Kuukauden laji

Kuva: Lahokaviosammalen kaviomaisia itiöpesäkkeitä, Christian Berg, CC-BY

Lahokaviosammal (Buxbaumia viridis) on pienikokoinen ja lähes lehdetön sammal. Sen tunnistaa helpoiten kaviota muistuttavista vihreistä itiöpesäkkeistä, jotka aloittavat kasvun myöhäissyksyllä. Itiöpesäkkeen perä on tukeva, punaruskea ja noin 1–2 cm korkea. Pesäke on yleisväritykseltään vihreä, kärjestään läpikuultava ja tyveltä vaalea. Talvehtineet itiöpesäkkeet ovat hailakankeltaisia.

Lahokaviosammalen voi tunnistaa itiöpesäkkeiden lisäksi myös sen itujyväsryhmistä (protoneemagemma). Itujyväsryhmät ovat ruskeita, pieniä rypälemäisiä ryynejä, joita näkee parhaiten luupilla ja tarkkakatseinen havainnoija jopa paljain silmin.

Lahokaviosammal kasvaa pohjoisella pallonpuoliskolla lauhkealla vyöhykkeellä. Sammalen elinympäristöjä ovat vanhat, runsaslahopuustoiset metsät, kuten kuusivaltaiset lehdot, puronvarsimetsät, tuoreet kangasmetsät ja korvet. Lahokaviosammal kasvaa järeillä, pitkään lahonneilla maapuilla ja kannoilla – tyypillisin kasvualusta on kymmenen vuotta lahonnut kuusi. Kasvualustan tulisi olla tasaisen kostea ja jokseenkin paljas muista puun pintaa peittävistä sammaleista.

Lahokaviosammal on Suomessa erittäin uhanalainen (EN). Laji on kärsinyt vanhojen metsien ja lahopuun vähenemisestä. Vaikka lajia on osattu alkaa tunnistamaan itiöjyväsryhmien perusteella aiempaa paremmin ja havaintoja on tehty aiempaa enemmän, ovat lajin elinympäristöt edelleen melko harvassa ja uhanalaisia. Vanhojen metsien pirstaleisuus, heikko suojelutilanne ja vähäinen määrä uhkaavat edelleen lahokaviosammalen oloa.

Lahokaviosammal on ollut aiemmin tiukasti suojeltu, sillä se on ollut säädetty erityisesti suojeltavaksi lajiksi, jonka tärkeän esiintymispaikan ELY-keskus voi rajata ja suojella. Laji poistettiin kuitenkin erityisesti suojeltavien lajien listalta vuonna 2021. Lahokaviosammal on silti edelleen rauhoitettu luonnonsuojeluasetuksella (1066/2023) ja se kuuluu EU:n luontodirektiivin II-liitteen lajeihin, joiden suotuisan suojelutason saavuttamisen tai säilyttämisen kannalta merkittävän esiintymispaikan ELY-keskus voi rajauspäätöksellä suojella. Tästä syystä lahokaviosammalselvityksiä tehdään esimerkiksi osana kaavoitusprosesseja ja hankesuunnitelmia. Sen lisäksi, että selvitysten tuloksena huomioidaan lahokaviosammalen esiintymiä, tullaan samalla huomioiduksi monia muita runsaslahopuustoisissa elinympäristöissä esiintyviä eliölajeja.

Esimerkkihanke, jossa lahokaviosammalen esiintyvyyttä selvitettiin

Kuva: Joel Berglund, CC-BY-SA-4.0

Suomussalmen mittavat raakkutuhot ovat herättäneet paljon huomiota syksyllä 2024. Tapaus oli laajuudessaan poikkeuksellinen, ja samalla se herätti tärkeää keskustelua jokielinympäristöjen ja niiden lajiston huomioimisesta metsätaloudessa. Raakkutapaus toimii tärkeänä muistutuksena myös siitä, miten muissa maankäytön hankkeissa tiukasti suojellut lajit tulee huomioida.

Tiukasti suojeltavien lajien suojelua hallitaan kovilla määräyksillä ja voimakkailla rangaistavuussäädöksillä. Lähes aina tiukasti suojeltujen lajien, eli luonnonsuojelulailla erityisesti suojeltavien ja Euroopan unionin luontodirektiivin IV-liitteen lajien, huomioon ottaminen on jo hankesuunnitteluvaiheessa viranomaisten edellyttämä toimenpide ja edellytys lupien myöntämiselle. Siten tiukasti suojeltujen lajien huomioiminen ei ole toimijalle vapaaehtoista vaan pakollista. Tästä syystä hankkeisiin liittyvissä luontoselvityksissä keskitytään muun huomionarvoisen lajiston lisäksi usein juuri tiukasti suojeltuihin lajeihin.

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) eli raakku on sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti erittäin uhanalainen (EN) puhtaissa jokivesissä esiintyvä simpukkalaji. Raakun uhanalaisuus on huomioitu lainsäädännössä monella tavalla. Raakku on luonnonsuojeluasetuksella (1066/2023) rauhoitettu ja erityisesti suojeltavaksi lajiksi säädetty laji. Rauhoitettua lajia ei saa tahallisesti tappaa tai pyydystää, eikä lajin yksilöitä saa häiritä tai vahingoittaa. Erityisesti suojeltavan lajin osalta ELY-keskus voi rajata lajin säilymiselle tärkeän esiintymispaikan, ja ilman rajaustakin ELY käytännössä vaatii huomioimaan esiintymispaikat. Raakku on myös EU:n luontodirektiivin II- ja V-liitteissä mainittu laji. II-liitteen lajien merkittävät esiintymispaikat voidaan myös suojella ELY:n päätöksellä.

Luonnonsuojelulaki kieltää simpukoiden nostamisen ylös joesta ja niihin koskemisen ilman ympäristöviranomaisen poikkeuslupaa. Kielto koskee myös tyhjiä kuoria. Jokihelmisimpukkaesiintymien sijaintitiedot ovat julkisuuslain mukaista salattavaa tietoa, sillä tiedon julkistaminen voisi vaarantaa lajin suojelun (laki 621/1999 pykälä 24 kohta 14). Tästä syystä esimerkiksi Suomen Lajitietokeskuksessa jokihelmisimpukkahavaintoja pystyy selaamaan vain viranomaisversiossa.

Raakku rauhoitettiin jo vuonna 1955, mutta sen tilanne on edelleen huono. Raakku on kärsinyt helmenkalastuksesta, jokien ruoppauksista, lohijokien patoamisista ja maa- ja metsätalouden sekä teollisuuden aiheuttamista vesielinympäristöjen muutoksista. Laji on hävinnyt monista alkuperäisistä elinympäristöistään. Jokihelmisimpukkaa esiintyy tällä hetkellä noin 130 joessa, mutta vain pieni osa näistä populaatioista lisääntyy. Simpukka ei pääse lisääntymään, mikäli joessa ei esiinny sen toukkavaiheessa käyttämiä lohikaloja. Raakun pienet syyskesällä vapautuvat glokidiotoukat etsiytyvät lohikalojen, lohen ja taimenen, kiduksiin, joissa ne elävät ensimmäisen talven yli ja kehittyvät pieniksi simpukoiksi. Seuraavana kesänä pienet simpukat kaivautuvat pohjasedimenttiin, missä ne elävät 2–4 vuotta. Sen jälkeen aikuiset jokihelmisimpukat nousevat joen pohjamateriaalin pintaan, missä ne suodattavat kiduksillaan vedestä ravintoa samalla puhdistaen vettä.

Jokihelmisimpukka vaatii elinympäristökseen puhtaita, soraisia joenuomia, joissa on korkealaatuista vettä ja lohikaloja. Raakut ovat pitkäikäisiä, ja ne voivat elää yli 200 vuotta. Huolimatta uusien sukupolvien vähenemisestä isäntäkalojen puutteen tai elinympäristön merkittävän heikkenemisen vuoksi, nykyiset populaatiot voivat säilyä vuosikymmeniä. Populaatioita uhkaa kuitenkin sukupuuttovelka, mikäli ne eivät jossain vaiheessa pääse lisääntymään.

Jokihelmisimpukoita voidaan suojella ennallistamalla jokiuomia, suojelemalla ja säästämällä jokien rantametsävyöhykkeitä, laitoskasvattamalla raakkuja ja palauttamalla lohikaloja ja niiden kulkumahdollisuuksia padottuihin vesistöihin. Jokihelmisimpukan suojelulle on laadittu strategia vuosille 2020–2030.

Kuva: Joni Räsänen, CC-BY

Kirjoverkkoperhonen (Euphydryas maturna) on keskikokoinen päiväperhonen, jonka siipien kärkiväli on noin 4 cm. Sen siipien yläpinta on oranssien, valkoisten ja tummanruskeiden ruutujen kirjoma, kun taas alapuolelta siivet ovat oranssit ja valkoiset. Kirjoverkkoperhosen toukat (kuvassa) puolestaan ovat karvaisia ja väritykseltään keltamustia. 

Kirjoverkkoperhonen on levinnyt eteläiseen Suomeen, erityisesti Kaakkois-Suomeen, mutta sitä tavataan myös pohjoisempana, esimerkiksi Pohjois-Savossa. Laji viihtyy puoliavoimilla paikoilla, kuten metsäaukioilla, -niityillä ja -teiden reunoilla, joissa kasvaa lajin ravintokasveja. Lajin toukat käyttävät ravinnokseen kangas- ja metsämaitikoita, lehtokuusamaa, koiranheittä tai tädykkeitä. 

Kirjoverkkoperhonen on Suomessa luonnonsuojeluasetuksella rauhoitettu, ja se kuuluu Euroopan unionin luontodirektiivin II ja IV liitteissä mainittuihin lajeihin, jotka vaativat erityisiä suojelutoimia. Direktiivilajina kirjoverkkoperhosen lisääntymis- ja levähdyspaikkoja koskee heikentämis- ja hävittämiskielto, eli lajilla on sama status kuin esimerkiksi liito-oravalla, lepakoilla tai tikankontilla.  

Kirjoverkkoperhosen lisääntymis- ja levähdyspaikat rajataan lajin toukkien perusteella. Toukat elävät nuorina yhdyskunnissa, ja ne rakentavat erittämästään seitistä toukkapesän, jonka turvissa ne talvehtivat. Kirjoverkkoperhosen toukkapesiä voi havaita syyskesällä elo-syyskuussa maitikkakasvustoilta. Esimerkiksi Kotkan Keltakallion asemakaavatyössä Rambollin luontoasiantuntijat ovat selvittäneet kirjoverkkoperhosen esiintyvyyttä kaava-alueella ja ohjeistaneet maankäytön suunnittelijoita lajin huomioimisessa. 

Kuva: Jani Järvi CC-BY

Masmalo (Anthyllis vulneraria) on keltakukkainen hernekasvi, joka kukkii läpi kesän toukokuulta elokuulle. Laji on vaihteleva ja monimuotoinen, ja siitä erotetaankin Suomessa neljä eri alalajia: iso- tai parimasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. carpatica), pohjanmasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. lapponica), idänmasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. polyphylla) ja ketomasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. vulneraria). Alalajit eroavat toisistaan esimerkiksi varren pituuden, lehtien sijoittumisen ja lehdykköjen määrän suhteen. 

Masmalon kasvupaikkoja ovat erilaiset rinneniityt, kedot, valoisat harjumetsät, kalliot, tien- ja radanvarret, sorakuopat ja joentörmät. Kasvi on alun perin arojen laji ja heikko kilpailija, eikä se pärjää, mikäli kasvillisuus umpeutuu tai pensoittuu. Tästä syystä masmalo onkin maassamme harvinainen, ja sen alalajeista idänmasmalo on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) ja pohjanmasmalo silmälläpidettäväksi (NT). Masmalo itsessään on lajina rauhoitettu koko Suomessa. Sen lisäksi idänmasmalo on määritetty erityisesti suojeltavaksi luonnonsuojeluasetuksella. Koska masmalo kasvaa kuivilla, valoisilla ja paahteisilla paikoilla, kuten radan- ja tienpientareilla, masmalon esiintymiä huomioidaan usein esimerkiksi rata- ja tiehankkeiden suunnittelussa. Masmalokasvustojen huomiointia on tehty esimerkiksi Helsinki-Riihimäki-ratavälin kapasiteetin lisäämisen 2. vaiheessa, jossa Ramboll on mukana tuottamassa asiantuntija- ja suunnittelupalveluita. Biologimme ovat kartoittaneet radanvarren masmaloesiintymiä ja ohjeistaneet ratasuunnittelijoita niiden huomioimisessa.  

Masmalo on kasvutyypiltään maanmyötäinen tai pystyvartinen, kaksi- tai monivuotinen ruoho. Sen kukinto on palleromainen, halkaisijaltaan muutaman sentin ja väriltään keltainen tai joskus oranssinpunertava. Lajin lehdet ovat parijakoisia ja kärkilehdykkä on isompi kuin muut. Masmaloa voidaan kasvattaa maanpeitekasvina, ja monia mehiläisiä ja muita hyönteisiä houkutellessaan se sopiikin hyvin kuivien ja lämpimien kasvupaikkojen kasvivalinnaksi maisemasuunnittelussa.   

Masmaloa on käytetty rohtokasvina ja kuitujen, kuten villan sekä pellavan, värjäämiseen. Äärimmäisen uhanalaisen (CR) ja erityisesti suojeltavan pikkusinisiiven (Cupido minimus) toukat käyttävät masmaloa ravinnokseen. 

Kuva: Jani Järvi

Hietaneilikka (Dianthus arenarius) on kaunis, valkokukkainen kuivien hiekkakankaiden ja harjumetsien kasvi, joka on arvioitu Suomessa uhanalaisuusluokitukseltaan erittäin uhanalaiseksi. Laji on luonnonsuojelulailla rauhoitettu ja uhanalaisuutensa vuoksi määritetty luonnonsuojeluasetuksella erityisesti suojeltavaksi lajiksi, jonka kasvupaikat tulee huomioida. 

Hietaneilikkaa uhkaavat rauhoituksesta ja suojelustatuksesta huolimatta esimerkiksi rakentaminen, metsien käsittely ja soranotto. Heikkona kilpailijana laji kärsii myös avointen alueiden sulkeutumisesta, harjumetsien muutoksista ja sen kasvupaikoille levittäytyvistä vieraslajeista. 

Erilaisten rakennushankkeiden yhteydessä uhanalaisten kasvilajien esiintymiä voidaan huomioida suunnittelun keinoin esimerkiksi sijoittamalla hankkeet ja rakentaminen niin, että kasvupaikat säästyvät. Joissakin tapauksissa esiintymät ovat hyvästä suunnittelusta huolimatta vaarassa tuhoutua, jolloin kasvit on siirrettävä uudelle kasvupaikalle. Siirtäminen vaatii suunnitelmallisuutta ja tarkkaa tietoa lajista sekä kasvupaikasta. Uhanalaisten kasvien siirtäminen on todettu monen hankkeen yhteydessä hyväksi keinoksi turvata monimuotoisuutta ja vähentää lajien häviämisuhkaa. 

Hyvinkää-Hanko-ratavälin tasoristeysten parantamisurakan yhteydessä tarkistettiin tunnetun hietaneilikkaesiintymän tila radanvarressa suunnitteluvaiheen aikana ja päädyttiin lopulta siirtämään esiintymä uudelle kasvupaikalle, jossa kasvusto altistuu vähemmälle kulutukselle. Häviämisuhkaa arvioitiin eri näkökulmista ja siirtäminen todettiin parhaaksi ratkaisuksi. Hietaneilikka on selvinnyt siirrosta hyvin ja jatkaa kasvuaan uudella kasvupaikalla. Esiintymän seurantaa tehdään edelleen, kolme vuotta siirtämisen ajankohdasta. Seurannan avulla saadaan tietoa siitä, miten kasvit selviävät siirrosta ja miten siirtoja olisi hyvä toteuttaa jatkossa parhaalla mahdollisella tavalla. 

Suomen hietaneilikka kuuluu itäiseen alalajiin idänhietaneilikka (borussicus). Sen arvioidaan levinneen alueellemme jääkautta seuranneella lämpökaudella harjuja pitkin. Hietaneilikka on monivuotinen 10–20 cm korkea kasvi, ja se kukkii tuoksuvin valkoisin kukin kesä-heinäkuussa. Kukan tuoksu on voimakkaimmillaan juhannuksen tienoilla, ja tuoksu oletettavasti houkuttelee yöllä lentäviä pölyttäjähyönteisiä. 

Kuva: Jani Järvi, CC-BY

Idänkirsikorento on sudenkorentolaji, joka on tullut tunnetuksi Suomessa vasta 2000-luvun alussa – ensimmäiset havainnot lajista tehtiin vuonna 2002 Porvoosta. Sittemmin idänkirsikorento on levittäytynyt jo pitkälle Satakuntaan, Kanta-Hämeeseen, Pirkanmaalle ja Etelä-Karjalaan. 

Idänkirsikorento poikkeaa useimmista muista Suomessa tavattavista sudenkorentolajeista siinä, että se talvehtii aikuisena. Muut suomalaiset sudenkorentolajit, lännenkirsikorentoa lukuun ottamatta, talvehtivat toukkana. Idänkirsikorento talvehtii varvikoissa ja muun kasvillisuuden seassa, mutta sen talvehtimiskäyttäytymistä ei tunneta tarkkaan. 

Idänkirsikorentoa näkee parhaiten suojaisten merenlahtien rantaniityillä, ruovikkorantaisissa kolkissa, sekä lammilla ja järvenlahdilla, jotka tarjoavat runsaasti kasvillisuutta. Sen lisääntyminen tapahtuu niin murtovesiallikoissa kuin makean veden alueillakin. Sen lentoaika on poikkeuksellisen pitkä: kevättalven lämpimistä päivistä lokakuuhun asti. 

Rauhoitettu idänkirsikorento kuuluu EU:n luontodirektiivin IV a -liitteen lajeihin ja sen lisääntymispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Lajilla ei ole tällä hetkellä merkittäviä uhkatekijöitä, ja se näyttää yleistyvän Suomen etelärannikolla, oletettavasti ilmaston lämpenemisen myötä. Direktiivilajina idänkirsikorentoa ja sen esiintymispaikkoja selvitetään Rambollin luontoselvittäjien toimesta, jotta lajin esiintymispaikat voidaan huomioida esim. maankäytön suunnittelussa. 

Idänkirsikorento on keskikokoinen hentorakenteinen laji, jonka takaruumiin pituus on 36–39 millimetriä ja takasiiven pituus 18–22 millimetriä. Väritykseltään idänkirsikorento on ruskea ja sen taka- ja keskiruumiin selässä on metallinkiiltoisia kuvioita. Mielenkiintoinen lajiin liittyvä piirre on siipien asento levossa: kaikki neljä siipeä asettuvat lepäämään takaruumiin samalle puolelle, kun yleensä hentosudenkorentojen alalahkon edustajat pitävät siipiään levossa takaruumiin kummallakin puolella. 

Kuva: bigayon CC-BY

Selkälokki on yksi suomalaisimmista lintulajeista, sillä jopa lähes puolet selkälokin mustaselkäisestä fuscus-alaljin maailmankannasta pesii Suomessa. Selkälokki pesii Suomen lisäksi Vienanmerellä, Ruotsin itärannikolla ja Pohjois-Norjassa. Se asuttaa sekä merensaaristoa että sisämaan selkävesiä, lähes koko Suomen alueella, vaikkakin Lapissa se on harvinainen. Selkälokki on lokkilajeistamme ainoa pitkänmatkan muuttaja talvehtien keskisessä Afrikassa ja jopa Afrikan eteläkärjessä.  

1960-luvulla selkälokkien pesimäkanta arvioitiin 20 000 pariksi, mutta sittemmin se on laskenut merkittävästi. Vuonna 2013 arvioitiin selkälokin määräksi 7 300 paria, jonka johdosta se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi. 

Selkälokkien menestyminen vaihtelee alueittain, mutta tuoreet tiedot esimerkiksi Hämeen järviltä osoittavat kannan pienentyneen yli 20 prosenttia vuoden 2013 jälkeen. Pohjois-Päijänteellä kanta on myös vähentynyt, ja vuonna 2019 poikastuotto oli olematon. Sen sijaan Etelä-Päijänteellä kanta on pysynyt melko vakaana ja poikastuotto on parempi kuin itäisessä Suomessa. Merialueilla tilanne on synkkä: saaristolinnuston seurannan mukaan kanta on laskenut neljännekseen 40 vuodessa ja laskee edelleen. Itä-Suomen suurjärvillä selkälokkikantaa on seurattu 30 vuotta, ja parimäärä on alueella laskenut yli 40 prosenttia vuoden 1990 yli 800 parista vuoden 2019 alle 500 pariin. Poikastuotto on myös laskenut huomattavasti, mikä uhkaa kantaa entisestään. 

Selkälokin vähenemisen syitä on monia. Ympäristömyrkyt talvehtimisalueilla Afrikassa ja vieraspetojen saalistus Suomessa ovat heikentäneet selkälokin lisääntymismenestystä. Myös muulla ihmisen toiminnalla on osansa: munien keruu ja vaino ovat aiemmin vaikuttaneet kantaan, ja nykyäänkin selkälokit ovat uhreina muiden lokkien metsästyksessä. Vesillä liikkujien varomattomuus häiritsee pesintöjä, kun emot ajetaan pois ja munat sekä poikaset jäävät alttiiksi saalistukselle. 

Selkälokin tunnusomaisia piirteitä ovat musta selkä ja siivet, sekä laajalti mustat siivenkärjet alta. Siiven alapinta on tummempi, vaikka siiven alapeitinhöyhenet ovat valkeat. Tärkeä tuntomerkki on kirkkaankeltaiset jalat. Selkälokin siipien kärkiväli on 117–134 cm. Selkälokit ovat muita isoja lokkeja nopeampia lentäjiä ja seurailevat laivoja toivoen löytävänsä ruokaa. Ravintona selkälokit käyttävät pääosin kalaa.

Birdlife Suomi on valinnut selkälokin vuoden 2024 lintulajiksi. 

Kuva: Leena Partanen, CC-BY-SA-4.0. Kuvaa muokattu alkuperäisestä.

Saukko (Lutra lutra) on 55–90 cm pitkä näätäeläin, joka on erinomaisesti sopeutunut vesielämään. Sen ruumis on pitkänomainen ja virtaviivainen, mikä auttaa sitä uimaan tehokkaasti. Sen jalat ovat lyhyet, varpaiden välissä on räpylät, ja tummanruskea turkki on tuuhea sekä vettä hylkivä. 

Saukko liikkuu maalla kävellen ja juosten, ja vedessä se ui sulavasti, ja voi sukeltaa jopa 5 minuutiksi etsiessään ravintoa. Sen pesät sijaitsevat yleensä rantatörmien onkaloissa tai puunjuuriston muodostamissa luolissa. Saukko syö pääasiassa kalaa, mutta myös muita eläimiä, kuten sammakoita, myyriä, rapuja ja hyönteisiä. Saukon jätökset ovat mustia ja lieriömäisiä, ja ne ovat usein näkyvillä paikoilla kuten kivien päällä. Jätöksistä voi löytää esimerkiksi kalojen suomuja. Saukko on vieraslaji minkin luontainen vihollinen. 

Saukko synnyttää vuodessa yhden pesueen, tavallisesti kevään ja kesän taitteessa. Poikasia on 1–4 ja naaras hoitaa ne yksin. Poikaset oppivat uimaan noin 3 kuukauden ikäisinä, ja ne seuraavat emoaan jopa puolitoista vuotta. 

Saukon populaatio on kokenut vaihteluita viime vuosisatojen aikana. Metsästys ja saasteet ovat olleet suuria uhkia saukon kannoille, ja yli sata vuotta sitten metsästys tuhosi saukkokannan miltei kokonaan Suomesta. Laji rauhoitettiin lopullisesti vuonna 1974. Nykyään saukkoja esiintyy Suomessa harvalukuisesti ja niiden kannaksi arvioidaan tällä hetkellä noin 5 000 yksilöä. Sen kanta on kaksinkertaistunut Suomessa viime vuosikymmeninä, ja saukko on levittäytynyt takaisin alueille, josta se oli aiemmin hävinnyt. 

Saukko kuuluu EU:n luontodirektiivin IV a -liitteen lajeihin, ja sen lisääntymis- ja levähdyspaikat ovat luonnonsuojelulailla suojeltuja. Rambollin luontoasiantuntijat selvittävät saukkoa ja sen esiintymistä usein erilaisten kaava- ja hankesuunnitelmien yhteydessä, kuten esimerkiksi vuonna 2020 Oulun Näppärinkankaan asemakaavaa varten. Saukkoselvitys tehdään tyypillisesti lumijälkiseurannan avulla kevättalvella. 

Kuva: Yehor Yatsiuk

Napakettu (Vulpes lagopus) eli naali on pienin koiraeläimemme. Naali on Suomessa rauhoitettu laji ja uhanalaisin nisäkäs, jonka vuosia kestäneet suojelutoimet ovat tuottaneet positiivisia uutisia: naalien määrä on kasvussa. Onnistuneet pesinnät Suomessa, ensi kertaa sitten vuoden 1996, kertovat suojelutoimenpiteiden tehokkuudesta ja antavat toivoa lajin tulevaisuudelle alueellamme. 

Naali on koko Pohjois-Lapissa äärimmäisen uhanalainen laji, joka on luokiteltu luonnonsuojelulailla erityisesti suojeltavaksi ja lisäksi se kuuluu Euroopan unionin luontodirektiivin tiukasti suojeltujen lajien joukkoon. Suojelutoimet ovat olleet tarpeen, sillä yli sata vuotta sitten naalien määrä oli romahtanut metsästyksen seurauksena Pohjoismaissa. Suomessa naali rauhoitettiin vuonna 1940, ja ensimmäinen varmistettu pesintä sen jälkeen raportoitiin vuonna 1996. Suojelutoimien ansiosta kanta on vahvistunut, ja Norjan, Ruotsin ja Suomen alueella arvioidaan nyt elävän noin 550 aikuista yksilöä. 

Metsähallitus johtaa naalin suojelutoimia Suomessa, tarkastaen vuosittain satoja potentiaalisia pesäpaikkoja. Ruokinta-automaatit, joissa naalit voivat syödä ketuista häiriintymättä, sekä kettujahti ovat osa toimenpiteitä naalin suojelussa. Ihmisestä ja ilmaston lämpenemisestä hyötyvät ketut ja niiden levittäytyminen tunturialueille on uhka naalille, sillä isokokoisempina ne voivat syrjäyttää naalit pesäpaikoiltaan.  

Metsähallitus on tehnyt yhteistyötä WWF:n kanssa ja panostanut kansainvälisiin hankkeisiin naalin suojelun tueksi, yhtenäistäen suojelukäytäntöjä Pohjoismaissa. Suojelussa korostuu erityisesti kansainvälinen yhteistyö, sillä naalit eivät tunne valtakuntien rajoja ja näin ollen lajin säilyminen vaatii rajat ylittäviä ponnistuksia. 

Naali muistuttaa ulkoisesti harmaata kettua, mutta on pienempi. Kesäasuista naalia ei ehkä heti tunnista naaliksi, sillä lajista on yleensä totuttu näkemään kuvia talviasussa. Kesäisin naali on pääväriltään harmaa ja sen turkki on ohuempi kuin talvella. Se muuttaa turkkinsa harmaanruskeasta lumivalkoiseen vuodenajan mukaan ja se tunnistetaan suiposta kuonosta, pyöreistä korvista ja tuuheasta hännästään. Naalin talviturkki on niin tiheä ja lämmin, että se pärjää jopa -70 asteen pakkasessa. Naalit rakentavat monimutkaisia pesäverkostoja ja lisääntyvät keväisin. Kaikkiruokaisina ne saalistavat monipuolisesti, mutta niiden tärkeintä ravintoa ovat sopulit ja myyrät. 

Kuva: talvehtiva ripsisiippa Virosta. Kuvaaja: Rauno Kalda

Ripsisiippa (Myotis nattereri) on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu ja harvinainen lepakkolaji, jota esiintyy vain eteläisimmässä Suomessa. Tammikuun talvipakkasilla ripsisiippa, kuten muutkin lepakot, horrostaa: se hakeutuu syksyllä luolaan, kellariin, kaivokseen tai muuhun vastaavaan tasaisen viileänä ja kosteana pysyvään paikkaan ja lähtee sieltä liikkeelle keväällä ilmojen lämmetessä. Eteläisiin lämpötiloihin sopeutuneena lajina ripsisiipan talvehtimispaikan lämpötilan tulee pysyä noin 2,5–8 asteessa, kun taas esimerkiksi pohjoisiin oloihin sopeutunut pohjanlepakko kestää hetkittäin lämpötilan putoamista alle nollan asteen. 

Ripsisiippa on selästään ruskeanharmaa ja vatsastaan harmaanvalkea. Sillä on melko pitkät, läpikuultavat korvat ja sen kuono on usein paljas ja vaaleanpunertava. Ripsisiippa on saanut nimensä sen häntäräpylässä olevien jäykkien ja alaspäin taipuneiden ripsimäisten karvojen perusteella. Ripsisiippa nappaa saaliinsa usein karvaisen häntäräpylänsä avulla. Lajin ravintoa ovat sääsket, kärpäset, hämähäkit, vaaksaiset ja yöperhoset. Ripsisiippa suosii metsäisiä elinympäristöjä lähellä vesiä ja kosteikkoja. 

Lepakkolajeja on mahdollista erottaa toisistaan kaikuluotausäänten avulla. Ripsisiipan kaikuluotausääni on tikittävää ääntelyä, joka kuuluu kovimmillaan taajuudella 50 kHz. Ääni on epäsäännöllinen ja heikko. 

Kaikki Suomessa esiintyvät lepakkolajit ovat rauhoitettuja ja ne kuuluvat EU:n luontodirektiivin IV a -liitteeseen, eli niiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on luonnonsuojelulailla kiellettyä. Lepakoiden talvehtimispaikat kuuluvat lisääntymis- ja levähdyspaikkoihin. Ripsisiippa on luontodirektiivin lisäksi luokiteltu luonnonsuojeluasetuksessa erityisesti suojeltava lajiksi, mikä tarkoittaa sitä, että sen tärkeän esiintymispaikan hävittäminen tai heikentäminen on kielletty. 

Lepakoiden luontaisista talvehtimispaikoista tiedetään Suomessa vielä melko vähän. Luontaiset talvehtimispaikat huomioidaan esimerkiksi maankäytön suunnittelussa. Rambollin luontoasiantuntijat merkitsevät selvityksissään aina ylös lepakoiden potentiaaliset talvehtimiseen soveltuvat kohteet, jotka tarpeen vaatiessa selvitetään tarkemmin. Lepakoiden tiedetään luonnossa käyttävän talvehtimiseen luolia, kallionhalkeamia, louhikoita ja isojen puiden syviä onkaloita, sekä suuressa määrin myös ihmisen tuottamia paikkoja, kuten rakennuksia ja kellareita. Toisinaan talvehtimispaikaksi voi muodostua myös kulttuurihistoriallisesti arvokas kohde, lue lisää tästä.